Ei tarvetta lähidemokratialle

Keskiviikkona nimitettiin Suomeen uusi hallitus. Siinä ovat mukana eduskunnan poliittiset äärilaidat, ellei sitten kahta Vasemmistoliiton kansanedustajaa pidetä äärimmäisenä vasempana laitana. Kun he äänestivät pääministeriä ja hallitusta vastaan, äärimmäisin yksi prosentti eduskunnasta ei ole mukana hallituksessa.

Uusi hallitus on konsensushallitus, joka on sopinut hallitusohjelmansa ilman avointa poliittista keskustelua. Paperi lienee pisin hallitusohjelmateksti Suomen historiassa. Sen sanamuotoiluihin on kirjattu riittävästi asioita niin, että jokainen hallituspuolue voi sanoa saaneensa omia vaalitavoitteitansa tarpeeksi lävitse, vaikka ne ovatkin muiden hallituspuolueiden tavoitteiden vastaisia.

Tämä on mahdollista esimerkiksi siten, että arvonlisäveron korotusta tasaverona vastustanut SDP sai arvonlisäveron korotusta kulutusverona halunneen Kokoomuksen suostumaan arvonlisäveron pitämiseen ennallaan, kun arvonlisäveron sijasta tuotteiden kuluttajahintoja nostetaan korottamalla erityisveroja. Sekä SDP:n että Kokoomuksen tavoitteet täyttyivät, koska erityisvero on kulutusta verottava tasavero, jonka nimi ei ole arvonlisävero.

Salaiset hallitusneuvottelut ja niissä sovittu hallitusohjelma sopivat hyvin toistensa henkeen. Ohjelmassa halutaan vähentää kuntia. Pääkaupunkiseudun tulevaisuudesta ei ole käytännössä mitään linjaa, mikä tarkoittaa, että hallitus hyväksyy muutamien paikallispoliitikkojen haaveet miljoonan asukkaan suurkunnasta.

Kuntien vähentäminen tarkoittaa kuntakoon kasvamista ja entisen paikallisen kuntademokratian muuttumista vähemmän paikalliseksi aluedemokratiaksi. Suomessa voimistuu neuvostoliittolainen keskusjohtoinen Moskova-ilmiö. Asiat päätetään keskitetysti jossain kaukana. Oman kylän tai kaupunginosan edustajaa ei enää saada valtuustoon, sillä mitä suurempi kunta, sitä pienemmän osuuden paikalliset aktiivit toimijat saavat kaikista äänistä. Menestyjiä ovat TV-kuuluttajat, missit, laulajat ja muut julkkikset, jotka tunnetaan niin takamailla kuin kirkonkylälläkin.

Julkkisten menestys sopii hyvin puoluetoimistoille. Ohjelmia ja kannanottoja kirjoittavat puolueiden todelliset johtajat, jotka eivät mittaa suosiotaan vaaleissa. Julkkisehdokkaat tuovat toimistoille valtaa. Paikallisia asioita tuntevat ja ymmärtävät ehdokkaat eivät ole kiusana.

Keskusjohdolla ei ole tarvetta lähidemokratialle.

SixPack – konsensuksen umpikuja

Pian on eduskuntavaaleista kulunut kaksi kuukautta ja jälleen maassa aloitellaan hallitusneuvotteluja. Hallitusneuvottelujen suuri kysymys on ollut, mitkä puolueet suostuvat hallitukseen. Kahta lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat vuorollaan julistaneet haluaan jäädä oppositioon. Ensimmäisenä vaalien suuri häviäjä Keskusta ja sitten ainoa voittajapuolue Perussuomalaiset. Tämän viikon alussa Vihreät päätti, ettei se halua hallitukseen. Viikon lopussa Vihreät taas halusivat hallitukseen, ainakin uusi puheenjohtaja ympäristöministeriksi.

On kehuttu, että pitkittyneet hallitusneuvottelut osoittavat, että puolueilla on eroja ja suomalainen politiikka siis on muuttunut Perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen paremmaksi. Muuttunut ehkä, mutta paremmaksiko? Ei ole parempaa, että kansalaiset äänestävät puolueita hoitamaan kansalaisten asioita, ja sitten puolueet ilmoittavat, etteivät ne halua hoitaa asioita.

Hallitukseen ei haluta, koska sen pelätään kostautuvan puolueen kannatuksen laskuna. Näinhän on historiasta opittu. Siis puolueille on tärkeämpää turvata omaa menestystään kuin hoitaa kansalaisten asioita.

Eduskunnassa on nyt 8 puoluetta. Hallituksen muodostamisen ongelma on, että pitää saada hallitus, johon osallistuvien puolueiden kansanedustajat lupaavat äänestää kaikkien hallituksen esitysten puolesta. Ettei ole riskiä siitä, että hallitus voisi kaatua eduskunnan luottamuspulaan. Mutta onko tämä mahdollista ja onko tämä edes oikein?

Pysyvä enemmistöhallitus on mahdollinen, jos hallituspuolueet ovat samaa mieltä kaikista asioista. Yhden puolueen hallitukselle tämä on helppoa, mutta kun hallituspuolueiden määrä kasvaa, yksimielisyys vaikeutuu. Jokainen lisäpuolue vähentää sitä asioiden määrää, josta ollaan yhtä mieltä. Paitsi jos puolueilla ei ole eroja. Eli tavoiteltava enemmistöhallituspolitiikka, joka perustuu tiukkaan hallituspuoluekuriin, on väärä ajatus, jos pidetään hyvänä sitä, että puolueilla on eroja.

Nyt tavoitellaan konsensushallitusta, vaikka eduskunnan ainakin sanotaan hylänneen konsensuksen ja puolueet ovat muuttuneet erilaisiksi. Ei tunnu oikealta hallitustavoitteelta. Mutta ei konsensushallitus ole sen enempää demokratian kuin lainsäädäntömmekään periaatteiden mukainen. Sellainen demokratian pikkujuttu kuin välikysymys, eli hallituksen nauttiman luottamuksen mittaaminen eduskuntavaalien välillä, muuttuu kuolleeksi kirjaimeksi. Tai on muuttunut jo.

SixPack-hallitus joko palauttaa konsensuksen tai sitten se räjäyttää konsensuksen omaan mahdottomuuteensa. Se selviää ehkä viikon päästä, kun Katainen on jälleen päivittäin tiedottanut, ettei tiedota mitään. Vieläkään ei suomalaiseen demokratiaan kuulu avoin poliittinen keskustelu kuin kerran neljässä vuodessa, siitä asiasta on konsensus. Jo vai vielä?