Ei uutta ydinvoimasta

Japanin maanjäristyksen 11.3. seurauksena vaurioitui yksi Japanin itärannikon ydinvoimaloista Fukushiman alueella. Voimalan kuusi reaktoria kestivät maanjäristyksen, mutta eivät järistyksen aiheuttamaa hyökyaaltoa. Pysäytettykin ydinvoimala tarvitsee jäähdytyksen toimintaan sähköä. Sitä ei saatu tuhon jälkeen sähköverkosta, ja vesi tuhosi voimalan dieselgeneraattorit.

Jäähdytyksen pysähtyminen johti jäähdytysveden kiehumiseen, kaasujen muodostukseen, räjähdyksiin ja radioaktiivisiin päästöihin. Nyt, lähes kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen voimalalle on saatu sähköä, mutta jäähdytys ei toimi vieläkään. Ihmiset eivät voi mennä kaikkiin reaktorirakennuksiin tarkastamaan, toimiiko jäähdytys, jos sähkö kytketään.

Ydinvoimalaonnettomuus ei ole vielä vaatinut ihmisuhreja ja aineelliset vahingot ovat rajoittuneet itse voimalaitokseen. Sen sijaan vaurioituneesta voimalasta 50 kilometriä sisämaahan sijainneen Sukagawan padon vaurio on vaatinut kolme kuolonuhria ja tuhonnut rakennuksia laajalta alueelta.

Japanin ydinvoimalaonnettomuus ei ole muuttanut toiminnassa tai suunnitelmissa olevia ydinvoimaloita. Fukushiman voimalan puutteet ja riskit olivat tiedossa jo ennen järistystä. Asiantuntijoiden mukaan vahingot ovat jopa vähäisempiä kuin olisi voinut odottaa. Silti maailmalla on reagoitu hätääntyneesti, aivan kuin jokin asia olisi muuttanut ydinvoiman vaarallisemmaksi kuin mitä se oli ennen 11.3.

Maailman reaktio Fukushiman onnettomuuteen osoittaa itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä, teennäisyyttä ja mukavuudenhalua. Ydinvoima on kuluttajille kivaa ja voimayhtiöille tuottavaa liiketoimintaa, kun voidaan sulkea silmät riskeiltä ja käyttää mahdollisimman vähän rahaa voimalaitoksen turvallisuuteen. Onnettomuus tuo hetkeksi esiin ikävät tosiasiat. Mutta aika muuttaa pian tilanteen ennalleen. Niin se teki Tšernobylin kanssa. 25 vuotta katastrofin jälkeen ydinvoima oli taas täysin turvallista ja helppo vaihtoehto ilmastopäästöjen rasittamalle hiilivoimalle.

Joitain viitteitä ydinvoiman todellisesta turvallisuudesta ja kannattavuudesta antavat Olkiluodon ydinvoimalatyömaa ja se, ettei uusia voimaloita nouse USA:ssa. Siellä tuotevastuu lähtee siitä, että myyjä vastaa kaikesta vahingosta. Myyjä ostaa riskivastuun vakuutusyhtiöiltä. Ne arvioivat, minkälaisiin korvauksiin ne joutuvat, jos ydinvoimala räjähtää tänään illalla. Ja vakuutusten hinnat ovat sellaiset, ettei ydinvoima ole ollut kiinnostavaa liiketoimintaa. Liikaa on maksanut myös se, että vahingot olisi estetty.

Suomessa viranomaiset ovat edellyttäneet turvallisuusvaatimusten täyttämistä tiukalla kontrollilla. Rakentaminen on viivästynyt vuosilla ja kustannukset lienevät jo kaksinkertaistuneet. Silti Suomessa vahingonvastuu on ulkoistettu kansalle, toisin kuin USA:ssa. Kun kansan valitsema eduskunta antaa luvan, se hyväksyy, että lupaehtojen yli menevät riskit tulevat kansalaisten kärsittäviksi. Ydinvoimayhtiö ei ole niistä vastuussa, ei korvausvelvollinen eikä se tarvitse niihin vakuutusta.

Kansalaiset voivat ajatella, että kannattaa ottaa vastuu, koska silloin saa halvempaa sähköä. Ei saa. Kukaan ei tarjoa kuluttajalle ydinsähköä, jonka veroton tuotantohinta on 2–5 snt/kWh. Hintatilaston mukaan veroton sähkö maksaa kuluttajalle runsaan 7 snt/kWh. Siitä, että riskin kantaa kansalainen, hyötyy sähkön tuottaja ja myyjä. Siitä huolimatta, että ydinsähköllä on markkinahintaa alentava vaikutus, sillä markkinahinta on kuitenkin aina korkeampi kuin mikään markkinaehtoisen sähköntuotannon kustannus.

Mikä on sitten ydinvoiman vaihtoehto? Vesivoimakin on kokemuksen mukaan vaarallisempaa kuin ydinvoima. Historian suurin voimatuotannon tuho lienee Henan maakunnassa Kiinassa 1975 murtunut pato, jonka tulva tappoi heti 26.000 ihmistä. Ratkaisua ei ehkä pidäkään etsiä sähköntuotannon tekniikasta vaan tuotantoyksikön koosta. Mitä enemmän energiaa kahlitaan yhteen pisteeseen, oli se sitten uraania reaktorissa tai vettä padon takana, sitä suurempi on riski ja sitä vaikeampaa on estää tai edes rajoittaa tuhoa. Hajauttaminen hajauttaa riskin, ja pieni riski on mahdollista hallita. Uusiutuva energiantuotanto on luonnostaan hajautunutta ja toimii taloudellisesti pienissä yksiköissä.

Annetaanko Suomessa lisää ydinvoimalupia? Fukushima ei aiheuta minulle painetta päästä muuttamaan vaalikonevastauksiani. Ei anneta, kun riskit kantaa kuluttaja. Ja vaikka riskit ovat täysin voimayhtiön vastuulla, ydinvoima ei edelleenkään ole uusiutuvaa energiaa. Uudet ydinvoimalat eivät myöskään ehdi valmistua vähentämään kasvihuonepäästöjä. Eivätkä ne korvaa kaikkea muuta sähköntuotantoa, koska ne itse tarvitsevat säätövoimaa ja me tarvitsemme myös lämpöä, joka edellyttää paikallista energiantuotantoa.

Ministeri Soinin hallitus

Suomessa on mielipidemittausten mukaan nyt neljä puoluetta, joilla on noin 20 % kannatus. Suomalaisille on myös kerrottu, mikä ero on mielipidemittauksilla ja vaalituloksella. Esimerkiksi se, että äänestäjät ajattelevat toisin kuin kyselyiden vastaajat ja vaalijärjestelmän rakenteen vuoksi edustajapaikat eivät jakaudu äänimäärien suhteessa. Vaalissa on vaalipiirit ja mielipide saadaan parilta miljoonalta suomalaiselta, kyselyissä vastaajia on pari tuhatta ilman vaalipiirejä.

Turun Sanomat kertoo tänään, mitkä puolueet pääsevät Timo Soinin hallitukseen. Helsingin Sanomat luettelee jo Soinin ministeritkin. Yleisradion Välilevyjä-ohjelmassa lauantaina oli kolme keskisuurta puoluetta. SDP:n kulttuuripolitiikkaa esiteltiin pienten puolueiden joukossa. Välilevyjä-ohjelma ei ole yhtä merkittävä poliittinen media kuin YLE:n politiikan ohjelmat tai johtavat sanomalehdet. Mutta juuri siksi Välilevyjä-ohjelmassa esitetty ajatus on mielenkiintoinen. Muuta kuin politiikkaa käsittelevässä ohjelmassa ei pyritä vaikuttamaan politiikkaan, vaan todetaan, miltä politiikka näyttä.

Media on tekemässä perussuomalaisista ja käytännössä puheenjohtaja Timo Soinista hallituksen muodostajaa. Sitä on, kun pohditaan, kenen kanssa Soini lähtee hallitukseen tai kun selitetään, että perussuomalaisten menestys merkitsee, että puolueen on pakko olla hallituksessa. Aikaisemmin on oltu sitä mieltä, että tämä keskustelu kuuluu käydä vaalien jälkeen.

Medialle Soinin menestys on tietenkin herkkua. Gallupuutisointi olisi tylsää ilman Soinia. Mutta asian käsittely osoittaa minusta sitä, että media on unohtanut roolinsa vähintään yhtä pahasti kuin vanhat puolueet omansa. Puoluekentällä on onneksi ollut aina tilaa politiikkaa korjaaville liikkeille. Oli SMP, Vihreät ja nyt Perussuomalaiset. Mutta missä on vastavoima viidennelle suurelle puolueelle ja hallituksenmuodostajalle, medialle?

Perussuomalaiset ovat minulle pelkästään positiivinen ilmiö. Näen sen ensisijaisesti vastavetona yli kiehuneelle poliittiselle korrektiudelle. Siinä poliitikot eivät enää uskalla puhua mistään, vaikeat asiat yritetään ratkaista vaikenemalla. Päätöksinä syntyy vain konsensuskelpoisia kompromisseja, jotka kaikki tietävät tosiasiassa huonoiksi ratkaisuiksi. Soini on haastanut vanhat puolueet ottamaan kantaa. Se on pelkästään hyvä ja vielä parempi, jos se palauttaa kansalaisten kiinnostusta politiikkaan ja nostaa äänestysvilkkautta.

Vaalikoneissa on kysytty kantaa hallituspuolueisiin. Olen vastannut Keskusta, Kokoomus ja Vihreät. Se ei ole turvallista konservatiivisuutta, vaan analyysini toimivasta hallituspohjasta ja puolueiden poliittisista intresseistä. Ne evät ole sama asia kuin vaaliohjelmien silotellut kieli keskellä kirjoitetut sanavalinnat. Se, ettei listallani ole Perussuomalaiset ei tarkoita, etten hyväksy heitä hallitukseen. Vaan se tarkoittaa sitä, että hallitukseen täytyy koota puolueita, joiden poliittinen tavoite on riittävän yhtenevä. Se on minun realismiani, ei ajatus siitä, mitkä ovat parhaat hallituspuolueet. Sillä parhaat eivät välttämättä pääse sopuun hallitusohjelmasta. Ainakaan julistettuaan joukon kynnysehtoja.

Jos Perussuomalaiset saa vaaleissa saman kannatuksen kuin muutkin suurimmat puolueet, se voi jäädä oppositioon aivan yhtä hyvin kuin suuren kannatuksen SDP on ollut päättyvällä vaalikaudella. Hallitusvastuu on kysymys hallituksen poliittisista tavoitteista. Sellaista hallitusta ei pidä tehdä, joka ei ole tavoitteistaan yksimielinen. Yksimielinen hallitus voi olla vähemmistöhallituskin. Se pärjää, jos se johtaa maata hyvin. Ja myös demokratia toimii, kun välikysymyksiä ei pääse vesittämään puoluekurilla.

Valtionrautatiet viettäisi 149-vuotispäivää, ketä voin onnitella?

Valtionrautatiet viettäisi tänään 149:ttä syntymäpäiväänsä, jos se olisi vielä olemassa. Ei ole, sillä se kuoli 30.6.1995, sinänsä kunnioitettavassa 133 vuoden iässä. 1.7.1995 syntyivät Ratahallintokeskus (kuollut 31.12.2009) ja VR-Yhtymä Oy. Tämän jälkeen rautatieliikennettä hoitava, valtion virastolta nimensä tunnuskirjaimet perinyt osakeyhtiö on järjestellyt itseään, toimintojaan ja nimiään sellaiseen tahtiin, etten yksiselitteistä selvitystä tästä lähihistoriasta ole edes nähnyt.

Rautatieliikenne ei Suomesta ole kuollut, ainakaan vielä. Vaikka rataosia onkin suljettu ja purettu, jätetty liikenteettä ja rataverkon supistussuunnitelmia on tehty. Ja vaikka osakeyhtiöllä ei ole raiteilla talvisin enää kesäkeli, kuten oli virastolla reilusti yli sata vuotta. Ja vaikka ensi kesäksi on luvattu, että raiteilla jatkuu talvikeli. Eli routavaurioiden korjaukseen ei ole varoja, minkä vuoksi junien nopeuksia joudutaan rajoittamaan talven vuoksi myös kesällä.

Kaksi viimeistä talvea junaliikenne on ollut otsikoissa ja asemilla junia odottavien hampaissa. Junavuoroja on peruutettu ja junat ovat kulkeneet myöhässä sekä lyhennettyinä niin, etteivät kaikki ole mahtuneet junaan, jos sellainen on vihdoin tullut. Tilastot täsmällisyydestä ovat surkeat ja todellisuus on ollut vielä surkeampi. Sillä tilastoissa ei lasketa myöhästyneitä ja laiturille jääneitä matkustajia, ainoastaan määräasemalle saapuneita junia.

Samanlaista on ollut palvelu rautatierahdin asiakkaille. Junat tulevat ja menevät miten sattuu. Tuotanto häiriintyy, kun raaka-ainetta ei tule ja valmis tavara ei mahdu enää varastoon. Sopimuksen päättyessä junakonserni poistaa ongelmat sillä, ettei se jätä enää tarjousta kuljetusten jatkumisesta. Ongelmista kärsivän asiakkaan luokse saattaa yllättäen tulla neuvottelemaan junakonsernin myyntimies, joka kauppaa maantiekuljetuksia. Ellei sitten yksityinen autoilija ole ehtinyt jo ennemmin.

Nämä ovat niitä kuuluisia Suomen erityisolosuhteita. Lähes kaikissa muissa Euroopan maissa junaliikenteessä on seurattu aikaa ja yrittämisen vapaus on tuotu raiteille kuten se on maanteillä, vesillä ja ilmassa. Ministeriö selvitti Suomessa junaliikenteen markkinoiden avaamisen hyötyjä, haittoja ja esteitä viime vuonna. Veturimiesten edustaja jätti eriävän mielipiteen, jossa vastusti kaikkea. Puolueet ja eduskunnat ovat olleet samoilla linjoilla. Ne ovat rakastaneet valtionyhtiön monopolia, keskittymistä vain parhaiten tuottavaan toimintaan eli kermankuorintaan, ja valtiontukea omalle yhtiölle, jonka tehtäväksi on annettu tuottaa voittoa.

Valtionrautateiden tehtävä oli tuottaa junaliikennepalveluita. Virasto toimi jopa voitollisesti noin sata vuotta. Sen oli kuitenkin mahdotonta kilpailla liiketaloudellisesti kannattavasti tieliikenteen ja autoilun kanssa, kun teitä sai käyttää ilmaiseksi mutta raiteet piti maksaa itse. Nyt ei valtionyhtiö enää maksa radoista, vaan se ansaitsee niilläkin. Junakonserni myy omistajalleen rakentamis- ja kunnossapitopalveluita, ja tulot lienevät moninkertaiset radan käytöstä suoritettuun ratamaksuun nähden. Eikä valtiolta riitä tarpeeksi rahaa rataverkon ylläpitoon.

Nykytilanne on kestämätön. Kenenkään tehtävä ei ole tuottaa junaliikennepalveluita. Junakonserni toimii kuten yritykset monopoliasemassa toimivat: se minimoi oman toimintansa, koska siten maksimoituu voitto. Se suojautuu kilpailulta romuttamalla kiireesti tarpeettomaksi jäävän junakaluston ja ylläpitää viranomaistoimintojen alihankkijana määräävän asemansa myös palveluissa, joita muutkin toimijat tarvitsevat. Junarahtialalle on ollut pyrkimässä kolme yritystä, mutta byrokratia on estänyt niitä saamasta toimilupaa. Ne eivät vielä edes tiedä, miten vaikeata toiminta VR-Yhtymän kanssa on.

Kenen kuuluisi viettää tänään syntymäpäivää? Tarkkaan ottaen tänään on suomalaisen junaliikenteen syntymäpäivä. Junaliikenteestä vastaa Suomessa Liikenne- ja viestintäministeriön Liikennepolitiikan osasto. Hei Kivimäen Minna, tarjoatko täytekakkua, jos tulen poikkeamaan? Siltä varalta, etten ehti, toivotan synttärionnea kuitenkin, myös ministeri Vehviläiselle!

Kehittyvien kauppakeskusten Suomi?

Ympäristövaliokunta käsitteli maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) muutosta, jolla rajoitetaan kuntien kilpailua kauppakeskusten rakentamisessa. Valiokunnassa hallitus repesi, kun Keskusta oli muutosta vastaan. Erimielisyyttä on selitetty sillä, että lainmuutoksella kokoomusministeri pelaisi vain Helsingin pussiin estämällä kauppakeskusten rakentamisen Helsingin ulkopuolelle.

Kunnilla on kaavoitusmonopoli, jota aiemmassa MRL:n muutoksessa vielä vahvistettiin siten, ettei valtuustojen kaavapäätöksiä tarvitse enää hyväksyttää missään. Tämän muutoksen logiikka oli siinä, että kaavat ovat kuntien oma asia, joka ei vaikuta kunnan rajojen ulkopuolelle. Kuntien rajojen yli vaikuttavat asiat päätetään maakuntakaavassa, joten kunnan yleis- ja asemakaavoitukseen ei kenenkään tarvitse puuttua.

Lempäälän Ideapark-kauppakeskus mainostaa vähän väliä Hesarissakin, ja karttakuva esittää, miten Ideaparkkiin voi ajaa autolla yhtä hyvin Helsingistä, Turusta ja Jyväskylästä kuin Tampereeltakin, joka sentään on melkein vieressä. Mainos osoittaa, ettei ole kyse yhden kunnan asiasta, kun vaikutusalueena on koko Etelä-Suomi.

Maaseutukunnissa ollaan katkeria siitä, että kunta ei saa menestystä ja työpaikkoja, kun se ei saa antaa rakentaa alueelleen kauppakeskuksia. Tällä tavoin valtio puuttuu kunnan oikeuteen päättää omista asioistaan. Kun kauppakeskus perustuu sadan kilometrin päästä tuleviin asiakkaisiin, se ei ole enää kunnan oma asia. Eikä se silloin kuulu enää kunnan omaan päätösvaltaan.

Kauppakeskus ei myöskään työllistä. Se vain siirtää osan kaupan alan työpaikoista entisistä kaupoista toisaalle. Kokonaisuutena kauppakeskus vähentää kaupan alan työpaikkoja. Sillä kauppakeskuksessa on suhteessa liikevaihtoon vähemmän henkilökuntaa kuin pienissä kaupoissa.

Eikä kauppakeskus tuota hyvinvointia. Elintaso, varakkuus ja elämän laatu eivät lisäänny siitä, että kauppojen määrä lisääntyy. Kuluttajan ostovoima muodostuu toimeentulon, ei kauppojen määrästä. Kun kauppamatka pitenee, ostovoima vähenee.

Keskittäminen on maaseutukuntien uhka. Kauppakeskus on keskittämistä. Yksi kunta voittaa kymmenen muun kustannuksella. Siitä ei synny kehittyvien kuntien vaan kehittyvien kauppakeskusten Suomi.